Minä taistelen!

Niin se vaan on jo joulukuu, enkä ole edes alkanut kuunnella joulumusiikkia vielä. Muina vuosina se on alkanut jo vähintään pari viikkoa aiemmin... Ei vaan jotenkin ole joulufiilistä tuon ainaisen vesisateen takia.

Tämänkään postauksen aihe ei ole joulumusiikki, vaan Arja Korisevan uusi levy Minä taistelen, jonka nyt vihdoin sain pari viikkoa ilmestymisen jälkeen - kiitokset ihanalle siskolleni. Kerta se on ensimmäinenkin, etten hanki Arjan uutta levyä heti, kun se on mahdollista. Mitähän siitä nyt sanoisi... Kuuntelukertoja on takana vasta neljä, joten aika vahvasti ensivaikutelmasta vielä puhun. Vaikuttaa sellaiselta levyltä, joka aukeaa vasta muutaman lisäkuuntelun jälkeen. Arjan levyt on aina olleet erilaisia kuin se tyypillinen perusiskelmähuttu, mutta tällä levyllä ollaan ehkä lähempänä sitä luokitusta kuin ikinä. Veikkaisin sen johtuvan siitä, että paljon muidenkin iskelmäartistien kanssa yhteistyötä tehneet Ilkka Vainio ja Risto Asikainen ovat tämänkin levyn takana ensimmäistä kertaa Arjan levytyshistoriassa. (Tai sitten olen vaan lopullisesti kasvanut ulos siitä täpinäfanittamisen vaiheesta, eikä Arjankaan levyt ole enää Jotain Elämää Suurempaa - mikä on kyllä ehdottomasti positiivinen eikä negatiivinen juttu.)

Ihan ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen vaikutelma oli tasapaksu, mutta mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä enemmän alan tykätä biiseistä yksittäin. Ehdottomia suosikkeja ovat Entä huomenna, Elämä tekee tän, Pieni laulu ja Isän silmät. (Täältä kuuntelemaan lyhyet näytteet.) Heti top 4:n takana on mahtipontiset buggit En voi unohtaa (Teemu Harjukarin sävellys!) ja Minä taistelen (pääsisipä niitä tanssailemaan ensi kesänä...) ja muuten vaan hyvä Ei enää koske. Entä huomenna -kappaleeseen rakastuin jo juhlakonsertissa. Siinä toimii yksinkertaisesti kaikki - teksti, johon samaistun vahvasti, sävellys ja Arjan eläytyminen. Elämä tekee tän menee kivasti tanssijalan alle, toimi erittäin hyvin jo kesällä Valasrannassa. Pieni laulu on yksi niitä kappaleita levyllä, jossa on eniten Arjan näköinen teksti: "Hymyjä kun tasku pullottaa / jo ajatuskin siitä naurattaa". Isän silmät edustaa sitä balladiosastoa, mihin sijoittuvia Arjan vahvasti tulkitsemia kappaleita olen aiemmillakin levyillä rakastanut (Aina rakkaus tiensä etsii, Niin monta kertaa, Tää tunne meille jää...) ja joita tällekin olisi saanut tulla vielä lisää. Sen takia varmaan noista Entä huomenna ja Isän silmät -kappaleista niin paljon tykkäänkin, kun ne ovat sieltä rauhallisemmasta päästä. Yövieras ja Tanssi talossa mun ovat tällä hetkellä sellaisia ihan mukavia kappaleita, tosin ensimmäiseen meinaa jo kyllästyä ja toisen kertsissä häiritsee aavistuksen verran täysin sama melodiakulku kuin Eija Kantolan Puolet minua -kappaleessa.

Yhteensä 12 kappaleesta 9 pistin kategoriaan "tykkään", ja ainoastaan kolme (Elämän askeleet, Vapaus on valhe - joiden komppi on sanalla sanoen rasittava - ja Viiden tähden mies - en ihan hulluna tykkää sen tekstistä) kategoriaan "en tykkää". Tämä on kyllä selkeästi parempi kuin keskimäärin iskelmägenren levyissä, yleensä ehkä puolet kappaleista on hyviä ja muut sitten vähän vähemmän hyviä - mutta huonompi kuin viime aikoina ostamani Merchen ja La Oreja de Van Goghin huippuhyvät levyt, mitkä eivät tietenkään sijoitu iskelmägenreen, joten vertailu ei siinä mielessä ole kai ihan paikallaan. Ehkä vaan jotenkin analysoin tätä Arjan uutuutta ihan liikaa, parempi olisi nauttia vaan fiilispohjalta. Suurin osa uuden levyn kappaleista toimineekin paremmin tanssijalalla testattuna, ja kun en ole pitkään aikaan ollut tansseissa, niin ehkä analysoin tätä levyä enemmän kuuntelunäkökulmasta. Se on ehdottomasti plussaa tämän genren levylle, että suurin osa kappaleista on duurissa ja muutenkin positiivisia, Arjan näköisiä tekstejä (nimim. hän, joka ei oikein tykkää Anne Mattilan Rannalla kyynelten meren -kappaleesta: "...ja me itkimme vierekkäin / me kaksi rannalla kyynelten meren / sen eronneet löytää vain voi / aava on lohduton / surun tunteita tuuli soi"). Arjan ääni on jälleen saanut uutta vahvuutta - ja herkkyyttä - haastavien musikaaliroolien myötä; paikoitellen kuulostaa jopa siltä, että kappaleet ovat vähän liian yksinkertaisia hänen laulettavakseen.

Aika näyttää, kuinka kauan tuo levy pysyy aktiivisessa kuuntelussa. Ei tullut Arjan parasta levyä (joka edelleen on mielestäni Kuuntelitko sydäntäs), mutta paremmasta päästä kuitenkin.