Eipä liene vaikea arvata viime viikkojen soitetuinta levyä tässä huushollissa. ITunesin myötä tuli kaivettua levyhyllystä kaikkia puoliksi jo unohtuineitakin aarteita ja laitettua koneelle/iPodiin, mutta tällä kertaa yksi viimeisistä hankinnoista on selkeästi yli muiden: La Oreja de Van Goghin Nuestra Casa a la Izquierda del Tiempo. Ihan paras levy meille kaikille, jotka vieläkin tykätään La Orejan vanhemmasta(kin) materiaalista kuin hullu puurosta, mutta joille kuitenkin Leire on se ainoa oikea laulusolisti. Ja ihan kuin ei Leiren äänessä ja ihanissa biiseissä olisi vielä parhautta tarpeeksi - kaiken hyvän lisäksi kappaleiden taustalla soittaa ihka oikea Bratislavan sinfoniaorkesteri! Tästä vielä jos levyn ainekset paranee, niin mulle saa kyllä tulla näyttämään sen levyn, ennenkuin uskon moista todeksi.
Yksittäistä suosikkikappaletta on ihan mahdoton nimetä, joten mainitsenpa jotain jokaisesta. París on erittäin hauska valinta levyn avauskappaleeksi siinä mielessä, että se linkittää levyn edeltäjäänsä, A las cinco en el Astoria'an, jonka kappale Sola loppuu París'in avausfraasiin "Ven, acércate".
Cuéntame al Oído'n videota olen hehkuttanut jo aikaisemminkin - biisi tuli tutummaksi oikeastaan vasta Moralzarzalissa livekeikalla. Ehkä paras mahdollinen kuvaileva adjektiivi laulun tunnelmasta on 'seesteinen'. Se pieni (eikä aina ihan niin pienikään :D) kielifriikki minussa bongailee uusia suosikkisanoja sieltä täältä, ja nyt niiden listalle on päässyt ehdottomasti myös "un guiño" tästä laulusta.
El Último Vals on tuttu Leiren versiona jo A las cinco en el Astoria'lta, mutta pidän tästä sovituksesta vielä enemmän. Välisoitto varsinkin toimii ihan loistavasti jousilla soitettuna ja samoin pidän hyvin paljon niistä jousimelodioista, mitä on lisätty kertosäkeen taakse.
La Playa on niitä kappaleita, joka varmasti saa allekirjoittaneen vielä itkemään, kun sellainen hetki tulee, ja ihan pelkästään kauneutensa takia. Aloitusrivi "No sé si aún me recuerdas" (En tiedä, muistatko minut vielä) koukuttaa heti, eikä sen kuultuaan voi lopettaa laulun kuuntelemista kesken. "Te voy a escribir la canción más bonita del mundo" (Kirjoitan sinulle maailman kauneimman laulun) pysäyttää ihan joka kerta.
Jos pitäisi valita levyltä yksi paras sovitus, se palkinto menisi varmaankin kappaleelle Rosas. Ihan kuin jostain elokuvasta... Parhaan sanoituksen titteli on myös lähellä, mutta niitä on niin paljon muitakin, että on mahdotonta valita yhtä. Tässä tekstissä on monia suosikkikohtiani, kuten "Porque ya sabes / que me encantan esas cosas / que no importa si es muy tonto, soy así" (tiedäthän jo, että tykkään niistä jutuista, eikä sen väliä jos se on tyhmää, kun vaan olen sellainen) ja "Allí me quedé, en una mano el corazón / y en la otra excusas que ni tú entendías". (Siihen jäin, toisessa kädessä sydämeni ja toisessa tekosyitä, joita et itsekään ymmärtänyt). Ja lisäksi, jos en jo ennestään rakastaisi Leiren ääntä niin paljon, viimeistään tämän biisin kuulemisen jälkeen olisin vakuuttunut - vakuutu itse postauksen lopussa olevasta videosta.
20 de Enero on siitä erilainen, ettei siinä ole ollenkaan sinfoniaorkesteria, mikä on ihan piristävä poikkeus. Alkupuolikkaan pelkistetyn kaunis pianosäestys täydentyy toisen säkeistön aluksi kappaleen vauhdikkaampaan tempoon sopivilla rummuilla, koskettimilla ja kitaroilla.
Jueves on jo klassikko, jonka sanoituksesta olen kirjoittanut täällä, eikä se tälläkään viikolla enää paljon ajankohtaisempi voisi olla. Tästä on kyllä pakko todeta, että A las cinco en el Astoria'n versio on mielestäni aavistuksen verran parempi - vaikkei rytmi tässä laulussa olekaan ollenkaan tärkeä, niin jotenkin nuo jouset peittävät sen liiaksi alleen.
Loa Loa on arvatenkin baskinkielinen kansanlaulunpätkä, ja on ihan loistavaa, että myös se on päässyt levylle mukaan! Leiren a cappella -laulu kaikuu tunteikkaana ja vahvana.
Muñeca de Trapo on saanut uudessa sovituksessaan alkuperäistä hiukan pelkistetymmän muodon, mutta toimii silti. Olen niiiiiiiiiin tyytyväinen, että siitä päätettiin levyttää myös Leiren versio!!!
Soledad-biisissä kuulen vieläkin aika vahvana entisen solistin Amaian äänen - onhan se La Playa'n ja París'in ohella niitä kappaleita, jotka on tulleet tutuimmiksi El Viaje de Copperpot -albumilta. Ehdottomasti levyn hyväntuulisimpia kappaleita, tekee heti mieli alkaa laulaa mukana.
Deseos de Cosas Imposibles on erittäin pelkistetty ja erittäin herkkä, ainoastaan Leiren lauluääni, kitara ja hiukan pianoa taustalla. Sanoitus on jälleen kerran kaunis, mutta mitä ihmettä mahtaa tarkoittaa "igual que se espera como esperan en la Plaza de Mayo" (samaan tapaan kuin odotetaan Plaza de Mayo -aukiolla) - kyseisen niminen aukio nimittäin sijaitsee ainakin Buenos Airesissa, mutta odotetaankohan tai onkohan siellä odotettu jotain erityistä... Kunhan vaan mietin... :D Ja voisiko tätäkään nyt todentuntuisemmin sanoa: "Me callo porque es más cómodo engañarse / me callo porque ha ganado la razón al corazón" (Vaikenin, koska on mukavampaa pettää itseään, vaikenin, koska järki voitti sydämen).
Levyn päätöskappale Puedes contar conmigo on muistoissani suora linkki Moralzarzalin keikalle - varmastikin juuri siitä syystä, että se kuultiin illan aikana kahdesti ja sanoituksessa myös mainitaan Madrid. Sanoituksesta voisin poimia kohdan jos toisenkin, miten se liittyy juuri tämänhetkiseen omaan elämääni, mutta jätetäänpä tekemättä. Parasta kuitenkin tässäkin laulussa on se energisyys ja mahtavat keikkamuistot.
Cuéntame al Oído'n videota olen hehkuttanut jo aikaisemminkin - biisi tuli tutummaksi oikeastaan vasta Moralzarzalissa livekeikalla. Ehkä paras mahdollinen kuvaileva adjektiivi laulun tunnelmasta on 'seesteinen'. Se pieni (eikä aina ihan niin pienikään :D) kielifriikki minussa bongailee uusia suosikkisanoja sieltä täältä, ja nyt niiden listalle on päässyt ehdottomasti myös "un guiño" tästä laulusta.
El Último Vals on tuttu Leiren versiona jo A las cinco en el Astoria'lta, mutta pidän tästä sovituksesta vielä enemmän. Välisoitto varsinkin toimii ihan loistavasti jousilla soitettuna ja samoin pidän hyvin paljon niistä jousimelodioista, mitä on lisätty kertosäkeen taakse.
La Playa on niitä kappaleita, joka varmasti saa allekirjoittaneen vielä itkemään, kun sellainen hetki tulee, ja ihan pelkästään kauneutensa takia. Aloitusrivi "No sé si aún me recuerdas" (En tiedä, muistatko minut vielä) koukuttaa heti, eikä sen kuultuaan voi lopettaa laulun kuuntelemista kesken. "Te voy a escribir la canción más bonita del mundo" (Kirjoitan sinulle maailman kauneimman laulun) pysäyttää ihan joka kerta.
Jos pitäisi valita levyltä yksi paras sovitus, se palkinto menisi varmaankin kappaleelle Rosas. Ihan kuin jostain elokuvasta... Parhaan sanoituksen titteli on myös lähellä, mutta niitä on niin paljon muitakin, että on mahdotonta valita yhtä. Tässä tekstissä on monia suosikkikohtiani, kuten "Porque ya sabes / que me encantan esas cosas / que no importa si es muy tonto, soy así" (tiedäthän jo, että tykkään niistä jutuista, eikä sen väliä jos se on tyhmää, kun vaan olen sellainen) ja "Allí me quedé, en una mano el corazón / y en la otra excusas que ni tú entendías". (Siihen jäin, toisessa kädessä sydämeni ja toisessa tekosyitä, joita et itsekään ymmärtänyt). Ja lisäksi, jos en jo ennestään rakastaisi Leiren ääntä niin paljon, viimeistään tämän biisin kuulemisen jälkeen olisin vakuuttunut - vakuutu itse postauksen lopussa olevasta videosta.
20 de Enero on siitä erilainen, ettei siinä ole ollenkaan sinfoniaorkesteria, mikä on ihan piristävä poikkeus. Alkupuolikkaan pelkistetyn kaunis pianosäestys täydentyy toisen säkeistön aluksi kappaleen vauhdikkaampaan tempoon sopivilla rummuilla, koskettimilla ja kitaroilla.
Jueves on jo klassikko, jonka sanoituksesta olen kirjoittanut täällä, eikä se tälläkään viikolla enää paljon ajankohtaisempi voisi olla. Tästä on kyllä pakko todeta, että A las cinco en el Astoria'n versio on mielestäni aavistuksen verran parempi - vaikkei rytmi tässä laulussa olekaan ollenkaan tärkeä, niin jotenkin nuo jouset peittävät sen liiaksi alleen.
Loa Loa on arvatenkin baskinkielinen kansanlaulunpätkä, ja on ihan loistavaa, että myös se on päässyt levylle mukaan! Leiren a cappella -laulu kaikuu tunteikkaana ja vahvana.
Muñeca de Trapo on saanut uudessa sovituksessaan alkuperäistä hiukan pelkistetymmän muodon, mutta toimii silti. Olen niiiiiiiiiin tyytyväinen, että siitä päätettiin levyttää myös Leiren versio!!!
Soledad-biisissä kuulen vieläkin aika vahvana entisen solistin Amaian äänen - onhan se La Playa'n ja París'in ohella niitä kappaleita, jotka on tulleet tutuimmiksi El Viaje de Copperpot -albumilta. Ehdottomasti levyn hyväntuulisimpia kappaleita, tekee heti mieli alkaa laulaa mukana.
Deseos de Cosas Imposibles on erittäin pelkistetty ja erittäin herkkä, ainoastaan Leiren lauluääni, kitara ja hiukan pianoa taustalla. Sanoitus on jälleen kerran kaunis, mutta mitä ihmettä mahtaa tarkoittaa "igual que se espera como esperan en la Plaza de Mayo" (samaan tapaan kuin odotetaan Plaza de Mayo -aukiolla) - kyseisen niminen aukio nimittäin sijaitsee ainakin Buenos Airesissa, mutta odotetaankohan tai onkohan siellä odotettu jotain erityistä... Kunhan vaan mietin... :D Ja voisiko tätäkään nyt todentuntuisemmin sanoa: "Me callo porque es más cómodo engañarse / me callo porque ha ganado la razón al corazón" (Vaikenin, koska on mukavampaa pettää itseään, vaikenin, koska järki voitti sydämen).
Levyn päätöskappale Puedes contar conmigo on muistoissani suora linkki Moralzarzalin keikalle - varmastikin juuri siitä syystä, että se kuultiin illan aikana kahdesti ja sanoituksessa myös mainitaan Madrid. Sanoituksesta voisin poimia kohdan jos toisenkin, miten se liittyy juuri tämänhetkiseen omaan elämääni, mutta jätetäänpä tekemättä. Parasta kuitenkin tässäkin laulussa on se energisyys ja mahtavat keikkamuistot.
